Bravo Viareggio!

Olimme lauantaina parhaassa rantalomapaikassa, missä olen koskaan käynyt. No, niitä ei ole monta, mutta uskon, että kokeneemmatkin rantailijat yhtyvät mielipiteeseen. Kävimme Viareggion pikkukaupungissa, joka sijaitsee aivan Toscanan luoteiskulmassa Tyrrheanmeren (eli Välimeren läntisen osan) rannalla. Olimme ensin kiehuneet koko viikon täällä sisämaan paahtavassa kuumuudessa, vailla mitään järkevää tekemistä edes meille aikuisille, lapsista nyt puhumattakaan. Sitten päätimme uskaltautua tutustumaan lähialueisiimme, olihan meille monta kertaa kehuttu Toscanan monipuolista ja kaunista seutua.

Ensin tarkoituksemme oli mennä rannikolle Pisan lähelle, mutta Ismon ollessa kaupungilla ostamassa Helmille uutta uimapukua hän sattui mainitsemaan suunnitelmistamme myyjälle. Tämä innostui kehumaan Italian Rivierana tunnettua aluetta Toscanan rannikon pohjoisosassa, ja hieman googlailtuamme päätimme, että Viareggio on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Lähdimme Firenzestä paikallisjunalla kello 10 aamulla. Pahin pelkomme paikan suhteen oli, että koska italialaisia ei paljon täällä Firenzessä ja ympäristössä näy, he ovat sitten kaikki siellä, eikä sekaan mahdu. Sitä varten olimme varautuneet vain käymään siellä ja tulemaan seuraavalla junalla takaisin. Junia sinne kulkee kerran tunnissa ja takaisin vielä tiheämpään.

Junamatka kesti noin 1h 40 min, mikä ei tuntunut ollenkaan pahalta Suomen junamatkoihin tottuneelle. Nopeammalla junalla matka olisi tosin taittunut varmaan 30 minuutissa, mutta niitä ei tällä osuudella kulje kuin pari kertaa päivässä. Noin puoli tuntia ennen Viareggioon saapumistamme maisema alkoi olla erittäin tasaista ja ilma kosteannäköistä - ilmastoidussa junassa sitä ei varsinaisesti päässyt haistelemaan tai maistelemaan sen enempää. Kun sitten astuimme puolityhjästä junasta väljälle Viareggion asemalle, kävi selväksi, että olimme saapuneet vuoristostamme aivan toiseen todellisuuteen: rannikkokaupungin ilma oli niin lämpimänkostea, että asematunnelin marmorilaatat olivat märät astella. Vastaan tuli rentoja, erittäin ruskeita ihmisiä rantasandaalit jalassa. Släps läps.

Väentungoksesta ei ollut tietoakaan: paikassa oli väkeä, mutta juuri sopivasti. Juna-aseman infosta saimme kartan ja hyvät ohjeet. Päiväreissaajan uimareissulle oli kahdenlaisia vaihtoehtoja: Rannassa on klubeja, jotka vuokraavat aurinkotuoleja varjoineen n. 20-30 euron varausmaksua vastaan. Näillä klubeilla on pukukopit, wc:t ja ravintola samalla rantakaistaleella. Ilmainen vaihtoehto on yleinen ranta hieman syrjässä. Bussi sinne lähtee keskustasta. Tällä rannalla varjot yms. olisi sitten varmaan itse tuotava (tai ostettava senegalilaiselta kauppiaalta, joita täällä on Paljon).

40 asteen lämpötilassa bambinojen kanssa emme edes harkinneet yleistä rantaa, vaan lähdimme talsimaan määrätietoisesti kohti rantaklubeja. Kuljettuamme asemalta suoraan yhtä tietä ehkä noin kilometrin matkan saavuimme rannalle. Matkan varrella aukesi näkymiä poikkikaduille, joilla oli viihtyisän näköisiä kahviloita ja yllättävän tyylikkäitä vaate- yms. kauppoja. Rannassa keskustan tuntumassa oli vieri vieressä muutama hieno hotelli ja sitten niitä rantaklubeja. Kadulle päin ne olivat baareja, mutta niistä pääsi käytävää pitkin rannan puolelle, missä olivat sitten muut palvelut. Valitsimme yhden, jonka ruokalista vaikutti hyvältä, ja menimme sisään. Siellä oli viehättävällä suurella puuterassilla rivissä pukukoppeja, vessoja ja suihkutiloja. Terassin keskellä oli baarin pöytiä ja perällä, lähimpänä aurinkotuoleja ja hiekkarannan vieressä, ruokaravintoja. Söimme aivan ihanat, merelliset annokset ja lähdimme kohti omaa pukukoppiamme ja merta. Saimme kaksi aurinkotuolia ja varjon sekä pukukopin. Maksamisen suhteen käytäntö oli, että tilaus on auki koko ajan, ja laskun voi maksaa vasta lähtiessä kerralla. Tuolien ja pukukopin yms. varausmaksu oli tällä klubilla 18 euroa.

Helmiä ei meinannut pidätellä mikään, ja neiti otti jo kerran yhden uimapatjan ja lähti sen kanssa määrätietoisesti suunnistamaan yksin kohti rantaa. Saimme vaivoin hänet pidettyä aisoissa sen aikaa, että laitoimme kaikille uimapuvut päälle, ja sitten suunnistimme suorinta tietä veden äärelle. Sinä päivänä oli varsin kova tuuli, ja aallot olivat vaahtopäisiä. Veteen pystyi kuitenkin menemään, ja se oli ihanan lämmintä! "Buli-bulimme" Helmin kielellä oikein sydämemme kyllyydestä. Pikku Selmakin oli mukana aalloissa monta kertaa, hattukin kastui kun se oli päässä ja aallot löivät ylitsemme. Hauskaa oli!

Tyttöjen alkaessa osoittaa väsymyksen merkkejä lähdimme takaisin klubin terassialueelle suihkuun ja pukemaan. Imetin Selmaa aurinkotuolissa. :) Olo oli leijuva, lämmin, epätodellinen... Tuntui kuin voisi sulautua maastoon. En yhtään ihmettele, miten joku voi kadota Goalle.

Lähdettyämme pois klubilta ja rannalta tilasimme kahvin, Lemon Sodan sekä tikkarin ja muutamat leivokset lähikahvilasta. Ismo kävi hakemassa klubin ravintolaan unohtuneita vauvankamoja, panimme Helmin rattaisiin ja Selman manducaan ja molemmat nukahtivat saman tien. Lähdimme kävelemään pitkin kaupungin katuja lämpiminä ja raukeina mutta hyväntuulisina.

Etsimme jotain ostettavaa viimeisillä reissulle varaamillamme rahoilla, mutta sitten väsyimme kävelemään ja pysähdyimme lasilliselle. Tytöt nukkuivat, ja me joimme viinin ja Nastro Azzurron (täkäläinen hyvä olut) parin leipäsen kera. Oli taivaallinen olo: kunpa tänne voisi vain jäädä! Kaduilla oli vieri vieressä kansainvälisten huippumerkkien liikkeitä ja kaikenlaisia muitakin kauppoja. Baarista, johon olimme pysähtyneet, sai listalta myös teetä ja erilaisia tuoremehuja. Hinnat olivat kohtuulliset ja henkilökunta erittäin ystävällistä.

Haaveilimme aikamme pikaisesta paluusta Viareggioon, Helmi heräsi hyväntuulisena ja lähdimme kohti juna-asemaa. Pääsimme kotiin lopulta yhdeksän maissa illalla, väsyneinä, mutta tällä kertaa erittäin onnellisina ja lämpiminä. :) Jokaisella oli varmasti vielä hiekkaa jossain taipeessa.

Parasta Italiassa tähän asti! Viva Italia! Bravo Viareggio!

Sisilisko kylpyhuoneen ikkunassa

Olin äsken menossa suihkuun. Kylpyhuoneessamme on huurretut ikkunalasit, ja nyt helteellä olemme pitäneet näitä lännenpuoleisia ikkunoita auki tai ainakin raollaan myöhään illalla ja joskus jopa yön yli. Nytkin lasi oli hieman raollaan, ja kun lähestyin ikkunaa ja kylpyammetta, huomasin, että ikkunassa, tosin ulkopuolella, oli kiinni Sisilisko. Nythän on niin, että itsekin kuulun siihen suurehkolukuiseen naispuolisten henkilöiden joukkoon, joka ainakin hieman vierastaa kaikenlaisia niveljalkaisia ja muita nilviäisiä liskoista nyt puhumattakaan.

Koska en kuitenkaan ole hysteerikko - toisin kuin monet ehkä luulevat - en kirkaissut, vaan suljin ikkunan, kävelin viileästi ja huvittuneena pikku otuksen vierailusta olohuoneeseen ja sanoin Ismolle, että tule katsomaan, mikä tuolla kylpyhuoneessa on. Sillä siltä se tuntui: raollaan oleva ikkunalasi, jonka ulkopinnalla on joku, ihan sama kuin se olisi sisällä!

Otimme pari valokuvaa, joista yksi tämän tekstin kuvituksena. Ismo suunitteli käyttävänsä kuvaa myöhemmin myös markkinointitarkoituksessa. Sisilisko kyllästyi seuraamme ja luikki tiehensä. Sitten minua alkoi kammottaa. Mitä jos se olisikin ollut kylpyammeessa? Miten voin enää uskotella itselleni, että täällä on turvallista ja sisiliskotonta missään? Tulevatko ne uniini? Jättiläisreptiili vuoteessa? MITEN OLEN VOINUT MUUTTAA MAAHAN, JOSSA SISILISKOJA KÄVELEE SISÄÄN?

Mitä muuta tulen vielä kotoamme löytämään näiden vuosien aikana? Lähimarketin ötökkämyrkkyhylly alkaa vetää paatunutta hippiäkin kummasti puoleensa. Entä sitten Kodin putkimiehen syövyttämät sisiliskot viemärissä? Minua inhottavat monet viemärijutut jo valmiiksi.

Oi Suomi, Suomi.

Kotioloa

Chiusa per ferie. Suljettu loman ajaksi. Tämä on fraasi, jonka olemme viimeisen viikon aikana täällä oppineet. Italian loma-ajan huipennus sijoittuu elokuun viimeisille viikoille, n. 15.-31.8. väliselle ajalle, ja se näkyy täällä joka päivä ihan konkreettisella tasolla. Todella monet kaupat ovat kiinni, italialaisia ei näy missään, palvelut pelaavat jos pelaavat ja tietoa on välillä vaikea saada. Toisaalta itse olisimme nyt juuri kaikkein tiedonjanoisimmillamme.

Senpä vuoksi olemme, enemmän tai vähemmän tahtomattamme, olleet viime päivinä aika paljon kotosalla tai pyörineet päämäärättömästi ympäri Fiesolea. Onneksi täällä on aika monta hurjan kaunista paikkaa ja jopa leikkipuisto, jonne tosin on kilsan matka YLÄMÄKEEN ja joka sijaisee mäellä pahimmassa auringonpaisteessa.

Kuumuus onkin toinen asia, joka tekee asioinnin kodin ulkopuolella välillä vähän tahmeaksi. Mittarissa on siitä saakka kuin saavuimme ollut vähintään 35 astetta joka päivä. Öisin on sitten n. 25 astetta. Ilmeisesti lämmin sää on täällä tähän aikaan vuodesta tavanomaista, mutta tällainen kuumuus epätavallista. Tästä pääsemmekin siihen, miksi täällä ei ole ketään. Ne ovat merellä! Tai vuorilla!

Onneksemme Fiesole sijaitsee suomalaisittain vuorilla, eli täkäläisittäin hieman tavallista korkeammalla. Täällä tuuli on samanlämpöinen kun ilma, tai jopa hieman viileämpi. Alhaalla laaksossa se tuntui olevan ilmaa kuumempi.

Kotimme on vanhassa talossa, ja sitä varjostavat puut ja toiset talot joka puolella. Sisälämpömittarin mukaan täällä on n. 25-30 astetta lämmintä, mutta ainakaan aurinko ei paista. Melko vähissä vaatteissa hipsimme (tytöt vaipoissa / pikkuhousuissa, äiti topissa ja minihameessa, isi pelkillä shortseilla) ja pidämme ikkunaluukkuja puolittain auki siten, että tuuli pääsee sisään, mutta auringonpaiste ei. Vähän se on tympeää istua sisällä lämpimässä sähkövalo päällä, mutta se on ainoa tapa selvitä näistä kuumista päivistä. Toivottavasti kohta viilenisi edes viitisen astetta.

Olemme olleet täällä viikon, ja alamme sulautua ympäristöömme. Siltä ainakin tuntuu. Mikä valheellinen tunne! Tästä tullaan varmaan takapakkia vielä monta kertaa.

Puremilla Italiassa. Kuka olisi varoittanut tästä?

Täällä on itikoita. Siis yleiskielellä hyttysiä. Tai jotain mäkäräisiä. Joka tapauksessa jotakin pieniä otuksia, jotka vähänkään metsäisemmässä pöpelikössä iskevät säälimättä helteessä verhoamatta jääneeseen käsivarteen, jalkaan, päähän, mihin vain. Ihan kuin kotoiset itikat. Miksei tätä mainittu missään etukäteen? :D Olemme koko perhe, ehkä pikku Selmaa lukuunottamatta, kohtuullisen syötyjä vajaan viikon Fiesolen pusikoita samoiltuamme.

Meidän kodinhoitohuoneessa on jopa hyllyssä ITIKKAKIERUKOITA, siis niitä tupakansavunhajuisia kierteellä olevia vihreitä patukoita, joita Suomessa kärytetään ainakin kesämökeillä itikankarkoitustarkoituksessa. Huvittuneina Ismon kanssa päätimme olla kuitenkin sytyttämättä niitä parvekkeellemme. Saattaisivat alakerran ravintolan asiakkaat hieraista sieraimiaan toisenkin kerran. Kotona emme nimittäin ole verta imeviä ystäviä havainneet, enkä Suomen kokemusten perusteella uskokaan, että ne piazzan kiviseen tunnelmaan kovin mieltyisivätkään.

Difendere la Repubblica e la Democrazia

Huomasin, että vaimo on joutessaan, siis allekirjoittaneen kaitsiessa koti-ikävää potevia palleroitamme, kirjoittanut blogia, mikä vaikutti oikein mukavalta tavalta kertoa kuulumisiamme ja ajatuksiamme tältä Italian reissulta, ja siis päätin itsekin ryhtyä joitakin mietteitä kirjoittelemaan.

Asuinpaikan suhteen meillä oli tuuria. Suhteellisen randomilla ja ystävämme Sandran avustuksella päätimme Firenzen sijaan muuttaa lähikylään Fiesoleen, joka on osoittautunut jonkinlaiseksi Toscanan Kauniakseksi. Kylä on vuorilla, todella kaunis ja siisti ja kaikkea muuta kuin Suomessa imemäni Italia-kliseet.

Pikkuputiikkien, tupakkakauppojen, kahviloiden ja ravintoloiden kirjo ällistyttää. Jyväskylässä ja Suomessa yleisemminkin kun oli tottunut lähinnä S-ryhmän diktatuuriin tai sitten vaihtoehtoisesti kuulemaan "oliko plussakorttia". Italiaa pidetään Suomessa usein varsinaisena korruption pesänä, vaan korruptiota lienee monenlaista.

Enpä oikeastaan ennen kuin täällä tullut ajatelleeksi, miten on mahdollista, että ruoan hinta Suomessa on jatkuvasti korkeampi kuin muualla Euroopassa, ja miksi palkkojen ostovoima on heikompaa... ja miksi meillä kaupat jakautuvat kahteen valtavaan kilpailevaan leiriin, jotka auraavat pienemmät tieltään...

Lueskelin sanakirjan kanssa paikallista l'Unità -lehteä, jonka perjantain numeron etusivulla oli sitaatti, jonka käännän vapaasti: "Mitä vastarinta on tänään? Tasavallan ja demokratian puolustamista. Ja jos joku poliitikko käyttä politiikkaa hyväkseen ajaakseen omia likaisia etujaan, täytyy sellainen tuoda näkyviin pelotta." Sitaatti oli luonnollisesti tarkoitettu Berlusconia vastaan. Vallanpitäjien korruptio luo helposti pelon tunteen, voimmeko vastustaa moista korruptiota, uskallammeko.

Minusta näyttää, että monet italialaiset uskaltavat - sen sijaan Suomen vaalirahasotku ja samojen kunnallispoliitikkojen istuminen osuuskauppojen ja valtuustojen hallituksissa on painettu pitkälti villasella. Näinhän on aina tehty meillä kekkoslovakiassa.

Elämää keittiössä, osa 2

Toinen haastava tai pikemmin ehkä mielenkiintoinen seikka keittiömme sinänsä ihan toimivassa kokonaisuudessa on nimeltään lämminvesiboileri. Se ei ole nimittäin mikä tahansa peltilaatikko kodinhoitohuoneen nurkassa, vaan pieni peltilaatikko keittiön seinällä hanan yläpuolella. Laatikon kyljessä on hanoja, joista ei kuulu kääntää, ja säädin, josta kuuluu vääntää. Lisäksi säätimen yläpuolella on suorakulmainen aukko, jossa on sisällä... mikäs muu kuin pieni kaasuliekin paikka!

Tämä kaveri kaipaa seurakseen myös tulitikkuja, toisin kuin moderni hellamme. Homma toimii siten, että 1) tulitikku sytytetään, 2) tulitikku työnnetään aukkoon ja samalla väännetään JA painetaan toisella kädellä säätimestä oikealle. Säädin ilmeisesti antaa kaasua ja tulitikku sytyttää sen. Tämän jälkeen keittiön kuumavesihanasta tulee kuumaa vettä. Kun kuumaa vettä lasketaan, pienestä liekistä aukossa tule ISO liekki. Se sitten kuumentaa veden, jotenkin. Ismo selaili boilerin italiankielistä käyttöohjetta eilen, ja selvitti kai sen logiikkaa itselleen, mutta minulta se jäi vielä hieman auki. Lisäksi tutustumistani boilerin kanssa vaikeuttaa se, etteivät hennot käteni jaksa vääntää säädintä läheskään niin oikealle kuin pitäisi, samanaikaisesti palavaa tulitikkua reikään sököttäen.

Täytynee pyytää miestä sytyttämään boileri aamuisin ennen töihin lähtöä, että casalinga saa täällä tiskattua sillä aikaa... :-P

Ruokaa? Ei?

Mmmm. Nälkä olisi, varsinkin Selmalla. Keittiössä nököttää hienon näköinen uusi kaasuhella. Ei kun kokeilemaan!

Kotimatkasta toipuminen kesti vähintään 2 vrk. Koska tänä aikana piti myös ainakin muistaa syöttää lapsia, tuli eteen tilanne, jossa piti lämmittää syötävää. Eihän kunnon äiti voi lapsille pelkkiä voileipiä syöttää! Eikä Selma sitä paitsi edes syö kuin, niin, niitä ruokamössöjä ja (ehkä) vähän puuroa. Suomalaisilta tutuilta ostamamme mikro odottaa vielä ystävien autotallissa ystävien paluuta tänne, joten hella on ainoa lämmönlähteemme.

Ensimmäinen kontaktini hellan kanssa oli ihastunut: onpa siisti levykin tuossa päällä, ei näy nuo likaisen näköiset kaasupolttimet. Tämähän on kuin induktioliesi. Laitoin uskaliaasti seinästä kaasuhanan auki ja kokeilin sytyttää sopivaksi katsomaani hellan osaa. Pikku kattila puolillaan vettä odottamassa vauvan ruuan lämmittämistä nökötti toiveikkaana siinä lasilevyn päällä. Mutta mitä: liekki syttyi, paloi hetken, sammui. Sitten taas syttyi, paloi hetken, mutta sammui. Kaasun katku hiipi keittiöön, ja mieleeni tulivat kaasuhelloillaan henkensä riistäneet saksalaisnaiset toisen maailmansodan jälkeen...

Itku kurkussa selitin Ismolle, että hellassa on pakko olla jotain vikaa. Tai oikeammin: minussahan sitä vikaa oli, tyhmä olin, kun edes kuvittelin voivani muuttaa mihinkään turvallisesta Suomestamme. Enhän osannut edes hellaa käyttää enkä lapsilleni ruokaa lämmittää. Rakas mieheni katseli hellaa aikansa ja väänsi hänkin sytytysnappulaa samalla tuloksella: liekki syttyy, palaa hetken, sammuu.

Lopulta luovutimme ja lähdimme syömään Vinandroon, joka on alakerran kerrassaan sympaattinen ravintolamme. Tarjoilija lämmitti vauvan ruuan tuossa tuokiossa. Äidin sydän roikkui jossain jalkovälin tuntumassa, mutta jotenkin viinilasillisen turvin sain uskoteltua itselleni, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Onneksi Cosimo, vuokraisäntämme, oli tulossa käymään jo huomenna. Hän voi varmasti katsoa, mikä hellassa on vikana.

Perjantai-aamuna istuimme jälleen keittiössä, Helmi söi voileipää ja Selma söi huoneenlämpöistä italialaista vauvanmössöä hyvällä halulla. Ismo seisoi hellan ääressä ja aprikoi. Sitten hän yhtäkkiä purskahti nauruun: ei voi olla totta, onneksi emme olleet soittaneet Cosimolle. Tulen sytyttämisen perusfysiikan pohdiskelu oli johtanut hänet siihen tulokseen, että LASILEVY OLI NOSTETTAVA POIS POLTTIMOIDEN PÄÄLTÄ ENNEN SYTYTTÄMISTÄ. Muuten lasi tietysti tukahduttaa liekin.

***
Tämän jälkeen olen keittänyt perheelle tortellineja, ravioleja ja tagliatelleja ja tehnyt jopa bolonese-kastiketta. Vauvanruoka lämpiää kaasuhellalla hujauksessa. Uuni on sähkötoiminen kiertoilma-vastus-yhdistelmäuuni, tosi huippupömpeli. Keittiö-itsetuntoni ei ihan vielä ole toipunut tästä kohtaamisesta kaasulieden kanssa.

Kotimatka

Kotimatka pitkä lie... Se oli pitkä.

Lähdimme keskiviikkona 12.8. klo 12.24 junalla Pieksämäen asemalta, jonne Tuula-mummo meidät heitti. Hellien jäähyväisten jälkeen pääsimme vihdoin matkaan kotia kohti - me ja meidän viisi matkalaukkuamme, reppu, tietokonelaukku ja ne kaksi ipanaa.

Tikkurilaan tilaamamme taksi odotti oudossa paikassa ja venailimme sateessa ja tuulessa. No, onneksi lopulta älysimme toinen toisemme kuskin kanssa ja matka kohti terminaali 1:tä saattoi jatkua. Lähtöselvitystiskillä allekirjoittaneelta meinasi päästä itku, kun yksi laukuista, joiden oli tarkoitus tulla käsimatkatavaroiksi, oli liian painava. Ei auttanut kuin ryhtyä siirtämään mekkoja ja sukkia laukusta toiseen siinä muiden matkustajien töllistellessä. Lopulta saimme painon juuri alle sallitun 8 kg:n, ja pääsimme etenemään turvatarkastukseen, jossa eteen tuli toinen nolo tilanne: samainen laukku sisälsi vaikka millä mitalla matkustamossa kiellettyjä yli 100 ml:n nestepakkauksia. Ystävällisten turvatarkastusvirkailijoiden kärsivällisellä opastuksella päätimme sittenkin laittaa laukunpahalaisen ruumaan ja saimme pitää purkkimme ja purnukkamme.

Tässä vaiheessa matkaan oli kulunut n. 5,5 tuntia ja olimme varsin uupuneita. Söimme ihanat ruuat lentoaseman Intermezzo-ravintolassa - suosittelen kylmäsavulohisalaattia valkoviinin kera - ja se virkisti sen verran, että lentomatka tuntui taas ihan hauskalta ajatukselta. Ostimme aseman Stockmannin liikkeestä vuokraisännällemme Cosimolle pienen mariskoolin tuliaisiksi ja pääsimme portille ja koneeseen.

Helmi oli todella väsynyt ja Selma ei paljon parempi. Saimme tytöt raahattua kuitenkin koneeseen ja lento kohti Frankfurtia alkoi n. klo 18.35. Äitiä ja isiä lento taisi vähän jännittää, mutta muksut menivät kuin vanhat tekijät. Selma oli Infant-paikalla äidin sylissä, turvavyö äidin turvavyössä kiinni. Kun kone alkoi laskeutua Frankfurtiin, olivat molemmat neidit jo unessa... Koneen vaihtoa varten heidät piti kuitenkin vielä herättää, vaihtaa vaipat ja antaa jotain syötävää. Onneksi olivat aika hyväntuulisia kaiken outouden keskellä.

Lento Frankfurtista Firenzeen starttasi klo 21.10 Saksan aikaa. Molemmat neidit nukahtivat jo alkumatkasta. Onneksi pienessä koneessa oli mukavan väljää, ja saatoimme laittaa Helmin pötkölleen penkille. Saavuimme perille Firenzen sympaattisen pienelle asemalle klo 24 Suomen aikaa, klo 23 paikallista aikaa. Kannoimme nukkuvat tytöt koneesta, ja Lufhansan ihanat työntekijät olivat onneksemme toimittaneet matkarattaamme heti portaiden päähän, joten saimme Helmin kipattua niihin nukkumaan. Kentällä kaikki viisi matkalaukkuamme löytyivät vaivattomasti matkatavaraliukuhihnalta, ja kun vielä ystävällinen virkailija kävi hakemassa matkustamon matkatavarahyllylle unohtuneen mariskoolin, pääsimme viimein etsimään taksia Firenzen yöhön.

Tarvitsemamme iso taksi löytyikin todella vaivattomasti lentoaseman päädystä, ja ystävällinen italialaistaksikuski lastasi laukkumme ja muut kamamme supernopeasti kyytiin. Helmi saatiin nukkumaan taksin takapenkille, ja unohtumaton öinen taksimatka uuteen kotiimme saattoi vihdoin alkaa. Taksi mutkitteli varmaan 15 minuuttia jossain Firenzen esikaupunkialueilla, ja ehdin jo epäillä meidän päätyvät mafian iltapalaksi. :D Lopulta käännyimme ensimmäiselle 90 asteen kulmassa nousevalle ylämäelle, ja arvasin, että alettiin olla lähellä kotia. Fiesole siis sijaitsee KUKKULOILLA eli suomalaisittain vuorilla Firenzen yläpuolella, ja mäet täällä ovat sairaan jyrkkiä. Sitten edessä olikin Piazza Mino, jonka tunnistin kuvien perusteella, ja kun vielä muistimme sanoa kuskille alakerran ravintolan nimen, löytyi kotitalokin vaivattomasti.

Perillä odotti rakas ystävämme Cosimo, vuokraemäntämme poika, jota myös vuokraisännäksemme tituleeraamme. Hän tuli meitä autolle vastaan, ja kannoimme yhdessä tavarat ja lapset sisään. Helmi sai kunnon hepulit kun tajusi, että olikin tullut perille uppo-outoon paikkaan, jota pitäisi kutsua nyt kodiksi... Kello oli ehkä 01.30 Suomen aikaa, Cosimo esitteli asunnon nopeasti, antoi meille avaimet, toivotti hyvät yöt ja saimme jäädä keskenämme laittautumaan nukkumaan. Hän tulisi sitten perjantaina sopimaan käytännön järjestelyistä. Muistimme jopa luovuttaa mariskoolin. ;) Ismo sai Helmin rauhoitettua, sekoilimme aikamme petivaatteiden kanssa ja kaaduimme sänkyyn. Ulkona vespat pärisivät ja ravintolan terassilta kantautui iloisten illallisvieraiden äänet, mutta me olimme Aivan Liian Väsyneitä häiriintymään mistään.

Näin jälkikäteen ajatellen olemme tulleet siihen tulokseen, että: 1) matkatavarat pitää osata pakata :) ja 2) ei koskaan enää iltalentoja; mikä on pahempaa kuin väsyneet lapset + väsyneet vanhemmat?!?

Mummolassa

Olemme Höytiän mummolassa. Tähän mennessä olemme, Jyväskylän kodista luopumisen jälkeen, majailleet jo Ilulla ja Sirpalla Lohikoskella, Piikeillä Pieksämäellä ja nyt täällä Eija-mummolla Höytiällä. Helmi kyselee tasaisin väliajoin "millon mennään omaan kotiin" ja Selma potee hammassärky-koti-ikävä-flunssaa. :-(

Lähdemme keskiviikkona 12.8. Se on ensi viikon keskiviikko. Tajusin tänään ensimmäisen kerran säätietoja lehdestä lukiessani, että ensi viikon loppupuolen sateet eivät meitä enää täällä tavoita...