Italiassa saa pitää silmänsä auki. Kierous on täällä kunniassa, ja jos ei pidä varaansa, käy kuin Kummelin tonnin seteli -sketsissä. Maksapa vaikka kahvisi kahdella kympillä, niin jo vain myyjä ”unohtaa” ja antaa vain kympistä takaisin…
Eilissäpäivänä tarvittiin taas lääkäriä, ja koska vaki-lääkärimme, saksalainen Hermione, ei ollut maisemissa, soitettiin hätiin italialainen korvike. Saavuttuaan tunnin myöhässä rouva olikin varsin ripeäotteinen ja tutki molemman pienet potilaat kahdessakymmenessä minuutissa. Sitten oli laskun vuoro. Armas puolisoni kun on hieman suulas, hän olikin jo ennättänyt paljastaa, että meillä on vakuutus. Virhe: ”jaahas, kaksi potilasta à 80 per nenä plus kulut…” Ai, mitkä kulut? Onneksi italialainen laskutus on jo sen verran tuttua, että ryhdyin ihmettelemään kovaäänisesti hoidon hintaa ja huomautin, ettei lääkärille ole koskaan aiemminkaan tarvinnut maksaa satasta enempää. Toinen virhe. Seurasi pitkä saarna ”erikoislääkärin” kalliista ajasta ja vastaanotolla odottavista potilasraukoista – aikaakin tähän siunattuun korvien katsomiseen oli kulunut ”pitkä tunti”. ”Minä maksan verotkin” lääkäri tuskaili. Valitin päättäväisesti, ja lopulta laskuun piirrettiin sata euroa. En halua ajatella, mikä olisi mahtanut olla hinta ilman urputusta.
Italialaisten reiluus onkin tunnettua. Tosin, kun erään italialaisen kollegani läppäri vietiin kirjaston pöydältä kesken lounastuntia, nousi omalle otsallenikin hiki. Kirjastoon ei pääse ilman kulkukorttia, joita on vain tutkijoilla ja henkilökunnalla, joten oma koneenikin on lepäillyt joskus pitkiä toveja pöydällä ilman valvontaa – väikkäri ja muut työt sisuksissaan! Surkea kollegani valitti asiasta julkiselle sähköpostilistalle, ja siitä lähtien kirjastossa onkin ollut varsinainen näytös joka päivä, kun kello kaksitoista kaikki tutkijat kantavat jonossa kamansa lokeroihin turvaan.
***
Tänä aamuna jouduimme kääntymään Helmin kanssa kouluovelta takaisin. Lakko. Italiassa lakot ovat jostain syytä aina perjantaisin. Kävelimme kyliltä takaisin kotiin täyden parkkipaikan laitaa kun huomasin viisikymppisen naisen sihtaavan ajokkiaan ainoaan vapaaseen ruutuun. Epähuomiossa Rouva ajoi kuitenkin hieman liian kauas ja perässä tullut saman ikäinen leidi törppäsi tyylikkäästi oman autonsa ruutuun. Seurasi kovaäänistä suunsoittoa vahinkoa kärsineen puolesta, parkkeeraajan jättäessä kiireesti menopelinsä asioilleen luikkien. Täysin ilman aihetta oli allekirjoittaneen puhjettava nauruun.
***
Tuli mieleen vielä yksi hauska (täysin todenpitävä) raina italialaisten erityislaadusta.
