Joulua ja Suomea odotellessa

Viikot tuntuvat häviävän jonnekin, mutta talvi ei vain tunnu saapuvan. Kiipesin tänään ylös kotiin vievää jyrkkää via Vecchia Fiesolanaa ja villapaita oli heitettävä pois. Ulkona on vieläkin pyöreät 15 astetta, ja vaikka kellastuneet lehdet tipahtelevatkin jo alas puista, on vaikea tajuta, että on marraskuun loppu.

Suomalainen sisäinen kelloni käskee käpertymään neljän seinän sisälle ja synkistelemään niin kuin aina tähän astikin on ollut hyvä tehdä. Mutta Euroopassa kun ollaan, niin hymy on aina jostain revittävä, vaikkei aina niin huvittaisikaan.

Pääsisipä jo Suomeen ystävien kanssa bisseä juomaan ja saunomaan… tämä tekopirteys alkaa jo ahdistaa. Tai ehkä enemmän hirvittää, kun tajuaa, ettei se mitään tekopirteyttä ole, vaan jollain tapaa nämä veijarit on tehty ihan eri taikinasta kuin allekirjoittanut.

Työt ovat ruvenneet hiostamaan. Joulukuun puoliväliin pitäisi työntää kaksi seminaaripaperia ja helmikuuksi neljänkymmenen sivun paperi väitöskirjatyöstä. Helmi rääkyy öisin ja englanninkielellä kirjoittaminen vähän tökkii, mutta kai tämä vielä tästä.

Vaihdoin ohjaajaa: ranskalainen orjapiiskurini vaihtui leppoisaan hollantilais-miekkoseen. Löysimme heti yhteistä puhuttavaa Lutherista ja Melanchthonista, eikä protestanttisuuttaankaan tarvitse enää piilotella... siis tarkoitan nyt vain tutkimukseni aihetta - Rooman kirkko on ihan jees.

Mutta Berluska ei. On kummallista miten nämä fiksut ja iloiset italialaiset antavat maansa vajota yhä syvemmälle jonkinlaiseen puoli-fasismiin. Valtio on vararikon partaalla, yliopistoilla ei ole varaa maksaa opettajille palkkaa ja samaan aikaan ilmoitustauluille ilmestyy suuria Popolo della Libertan, eli Berlun puljun julisteita, joissa on sotilaiden ja poliisien kuvia: "Me takaamme turvallisuuden! Lisää poliiseja kaduille ja prikaateja armeijalle!" Outoa hommaa, mutta ketään ei tunnu kiinostavan - toisaalta mitäpä sitten jos poliiseja olisi vaikka neljä kertaa enemmän, polttelisivat kuitenkin tupakkia ja rupattelisivat keskenään niin kuin nykyisetkin.

O.K. Loppurykäys vielä ja sitten vähäksi aikaa kotiin.

Ismo

Sataa. Syksy on.

Mikähän Suomi-runo se oli, mikä alkaa noin? Vinkatkaa, viisaammat. Itselläni lyö nyt maitoaivo pahemman kerran tyhjää.

Kyseinen säe on kuitenkin ollut mielessäni usein viime päivinä. Toscanan talvi kun muistuttaa kovasti kotimaista syksyä. Nyt on marraskuu, ja tänään on varmaan kamalin sää mitä täällä keskimäärin voi olla: 8 astetta lämmintä ja vettä tulee kuin Esterin ahterista. Siis taukoamatta, ja runsaasti... Pimeyskin alkaa olla ihan kotoisaa. Ainoa, mikä erottaa kokemuksen kotimaan sateisesta lokakuussa tarpomisesta ovat ihmiset täällä: ruskettuneet, iloiset, värikkäät. Oma pilvenharmaa Suominaamakin siinä ihan kirkastuu!